YHTEYSTIEDOT

ratsastusurheilu@wippies.fi
tai Palautelomakkeella

MISSÄ MENEE RATSASTUSURHEILU?

 21.8.2010Paakirjoittaja

KADONNEN ITSETUNNON METSÄSTYS

Roskajoukko turistimatkalla! Taas meni hapoille! Taso laskee vuosi vuodelta! Suomi on euroopan surkein yleisurheilumaa! Tuossa muutama ote keskustelupalstalta koskien tämän kesän yleisurheilun EM-kisoja. Sitten oli vuorossa uinnin EM:t - eikä mennyt yhtään sen paremmin. "...mutta valitettavasti suomalaisedustajamme tulee kymmenen metriä muiden perässä", kommentoi Hannu-Pekka Hänninen tummansointuvalla selostajaäänellään.

Kommentaattorit ovat huippuluokkaa mutta tulokset eivät. Ja jotta hämmennys olisi täydellinen, yhdysvaltalainen Newsweek-lehti julkisti heti rähmälleen lentäneen urheilumenestyksemme perään tuoreen tutkimuksen jonka mukaan Suomi on maailman paras asuinmaa. Maailman parhaassa maassa maailman surkeimmat urheilijat -  mitä meille oikein on tapahtunut? Etsimme syitä kadonneeseen menestykseen ja kansalliseen itsetuntoomme, avaimia tilanteen kohenemiseen ja lopuksi laitamme kilpakouluratsastuksen sinne mihin se kuuluu.

Päät tasassa

Vuosikymmenten saatossa on tapahtunut paljon. Hyvinvointiyhteiskunta tuottaa yhä enemmän mukavuudenhaluisia yksilöitä joille vain helppous on tavoittelemisen arvoista. Kehotamme nuoria opiskelemaan kohti "keskiluokkaista unelmaa" ja varoitamme kilpaurheilun vaaroista. Demokratiallaan ylpeilevä suomalaisuus kasvattaa vaatimattomaan tasapäisyyteen - me olemme yksi iso lauma josta kukaan ei saa erottua. Kehuminen ärsyttää ja yksilöiden nostaminen "jalustalle" on suuri, kateutta herättävä synti. Vain negatiivinen palaute on totuudenmukaista ja vähättelevä arviointi ainoaa oikeaa...Huono itsetunto ruokkii huonoa itsetuntoa.

Jalkapallon MM-kilpailut innosti suomalaisetkin hetkeksi keskustelemaan maailman tunnetuimman joukkuepelin kotimaan nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Jääkiekkoon verrattuna suomalainen jalkapallo on lapsenkengissä. "Kaikki pelaa" ajatuksella se on vain hauskaa ajanvietettä siinä missä  menestysmaissa laji on jo lapsesta alkaen vakavasti otettavaa kilpaurheilua. Jääkiekkomme perustuu täysin päinvastaiselle systeemille: ikäluokittain joukkueista karsitaan heikot ja valitaan vahvat. Kaikki eivät pelaa - ja pelin henki on kaikille selvää. Jos irrottautuminen tasapäisyyden vaatimuksista onnistuu yhdessä lajissa, sen täytyy onnistua muissakin.

Itsetunnon ilosanomaa

Kilpaurheilu ei tunne demokratiaa. Se pudottaa heikot ja valitsee vahvimmat - ne, joilla tarvittavat rakennusaineet jo ovat; fyysiset ja henkiset ominaisuudet. Fyysisiä ominaisuuksia osaa kuka tahansa kehittää mutta noustakseen voittajaksi, tarvitaan vielä enemmän: voittajan luonne. 

Yleisurheilun EM-kilpailujen jälkeen totinen keihäsvalmentaja Korjus tiivisti huolensa yhteen lauseeseen: "Meidän pitää jatkossa keskittyä entistä enemmän henkiseen valmennukseen". Menestyvä kilpaurheilukulttuuri kun luodaan pohjalle missä hyvä itsetunto on tärkein rakennusaine. Vasta sen jälkeen tulee kaikki muu.

Kun Saksan Aachenin suurkilpailut alkoivat, järjestäjän nettitv:ssä kajahti tuttu kappale - tämän vuoden Saksan voittoisa euroviisubiisi - mutta uusilla sanoilla. "Deutschland - Deutschland - Deutschland"! Ei nöyristelyä, ei alemmuuskompleksia - vain itsetunnon ilosanomaa: me olemme parhaita! Ja ihme ja kumma - niinhän he ovatkin.

Yhdysvaltalaisen Newsweekin tutkimuksessa yksi kriteeri Suomen ylivertaisuudelle oli koulutus. Käytännön yksi esimerkki; meillä on kouluissa yhä enemmän opettajia joiden metodit eivät perustu kriittisyyteen vaan yksilölliseen kannustamiseen ja rohkeuteen tehdä asiat toisin. Tässä on mallia urheiluseuroille ja kaikille niille ihmisille, joita kilpaurheilija uransa aikana kohtaa ja tarvitsee. Paras urheiluvalmentaja on se, joka kehittää urheilijan vahvuuksia - ei se, joka kritisoi hänen heikkouksiaan.Urheilu_on_fiilista Siinä kylvetään voittamisen kyvyn siemen.

Siinä on mallia myös medialle. Mitä useammin kerromme vahvuuksistamme, sitä vahvempia meistä tulee. Silloinkin kun menee huonosti sillä heikoin on se toimittaja joka kehuu vasta sitten kun saa valmista pöytään.

Suomalainen huippu-urheilu nousukiitoon?  

Suomalainen urheilujärjestelmä on saanut paljon kritiikkiä osakseen. Liikaa isopalkkaisia herroja, liikaa byrokratiaa, liikaa kaikkea muuta paitsi sitä mitä kipeimmin tarvitaan: tukea urheilijoille.

Vuonna 2007 viisi urheilulajia (voimistelu, taitoluistelu, koripallo, lumilautailu ja tennis) alkoivat kerätä käytännön tietoa huippu-urheilujärjestelmiensä nykytilanteesta, niiden vahvuuksista ja heikkouksista. Kerätyn tiedon pohjalta syksyllä 2009, Olympiakomitea nimesi työryhmän joka alkoi laatia suunnitelmaa suomalaisen urheilun tason nostamiseksi. Tavoitteena luoda lajeille huippu-urheilujärjestelmä joka pitkällä aikavälillä tuottaa menestyviä huippu-urheilijoita.

Viiden lajin ja yllämainitun työryhmän selvityksen pohjalta  perustettiin "Huippu-urheilun toimintatavan muutoksen projektiryhmä" johon kuuluvat mäkihypyn huippuvalmentaja Mika Kojonkoski, olympiavoittaja, valmentaja ja Kuortaneen Valmennuskeskuksen johtaja Tapio Korjus, Suomen ampumaurheiluliiton valmennusjohtaja Leena Paavolainen, Suomen jääkiekkoliiton koulutuksen ja valmennuksen johtaja Erkka Westerlund ja ryhmän vetäjänä SLU:n pääsihteeri Jukka Pekkala. Tämä porukka alkaa syyskuussa viemään edellämainittua kaksivuotista selvitystä "sanoista teoiksi". Useat Olympiakomitean jäsenliitoista ovat olleet kiinnostuneita tulemaan mukaan - mutta onko niiden joukossa meidän ratsastajien etujärjestö SRL?  Ratsastusurheilulla tuskin on varaa jättäytyä ulkopuolelle ja olla hyödyntämättä sitä tietoa minkä avulla suomalaisille urheilulajeille on tarkoitus ojentaa menestyksen avaimet.

Suomalaisen ratsastusurheilun nykytilaa kun kritisoidaan - jos ei huonoksi niin korkeintaan välttäväksi. Kotimaahan jämähtäneet esteratsastajamme eivät ole halukkaita nousemaan sille tasolle millä kansainvälisesti hypätään - ankkalinnan nojatuolissa kun on niin mukava köllötellä. Kenttäratsastajiemme koulutulokset eivät riitä kansainvälisessä vertailussa - ihan oikeasti, kentässä on kolme lajia joissa kaikissa pitää tehdä huipputulos. Kouluratsastuksen GP-ratsukoidemme kokonaistaso ei vastaa edes huippumaiden kansallista - vaikka hollantilaiset ovat näyttäneet mallia jo vuosikausia; lennokkuutta, energiaa, keveyttä!  Mutta suomalainen kouluratsastaja se vaan nukkuu tyytyväisenä raameissaan? Ja kirpakkana sokerina pohjalla: meillä ravaa maailman huippuvalmentajia mutta oppi ei vaan mene perille. Kun peilaamme tätä kritiikkiä menestysmaiden osaamistasoon, se on totisinta totta - eikä vähiten tulosten valossa. Mutta vaikka yksilön vastuuta ei voi vähätellä, suurin vetovastuu on kuitenkin urheilijoita tukevalla systeemillä. Ja siitä vastaavat ne, jotka ovat ylentäneet itsensä lajin etuja ajavaksi ykkösjärjestöksi. Aivan kuten yllämainitussa olympiakomitean projektissa tunnustetaan.

Urheilun kieli

Hollantilainen Sjef Janssen tuli lajiin sieltä missä moni, sananmukaisesti satulaan syntynyt harrastaja tai kilpailija ei ole vieraillut koskaan: normaalista maailmasta.  Ihmisurheilutausta yhdistyi ratsastuskokemukseen ja tiivistyi lopulta omaksi, ainutlaatuiseksi valmennussysteemiksi. Itseään tarkkailijaksi luonnehtiva Janssen uskalsi poiketa valtavirrasta ja teki asiat toisin - aivan kuten mäkivalmentaja Mika Kojonkoski joka nosti Norjan mäkihyppääjät pohjamudista maailman eliittiin. Ja muuttaa vuodenvaihteessa takaisin Suomeen antaakseen ammattitaitonsa kotimaan huippu-urheilun hyväksi.

Siinä missä este-ja kenttäratsastuksen urheilullisia arvoja ei ole koskaan kukaan kyseenalaistanut, kouluratsastusta rasitti - ja rasittaa edelleen - erilaisten kuppikuntien filosofointi jossa urheilun sijaan laji nähdään enemmän tai vähemmän jonkinlaisena taiteena - taiteena jota voit tehdä "meidän tavallamme oikein" tai "jollain muulla tavalla joka on aivan väärin". Janssen viittaisi kuppikunnille kintaallaan - ja teki kouluratsastuksesta urheilua muiden urheilulajien joukkoon.  Vaikka ratsastajan luovuus on suuri voimavara, taiteilijoita he eivät ole; kouluratsastajakaan ei hae tukea ja apurahoja taide-ja kulttuuriyhdistyksiltä vaan urheilujärjestöiltä joista yllämainittu olympiakomitea on merkittävin.

Kun tulee normaalista maailmasta, tietää, että urheilun kieli on se kieli, jota ymmärretään kaikkialla maailmassa - riippumatta siitä tunteeko lajia. Kouluratsastus on kilpaurheilumuoto jolla on yhtälainen oikeus muuttua vastaamaan nykypäivän vaatimuksia. Turhaan ei ole sanottu että Kür pelasti kouluratsastuksen, Sjef Janssen ja Anky van Grunsven etunenässä. Tärkeintä ei lopultakaan ole millilleen oppikirjan mukainen kokoamisaste vaan se fantastinen fiilis minkä energinen ratsukko suorituksensa aikana itselleen ja yleisölle antaa. Siinä tiivistyy kilpaurheilun elinvoimainen liekki. TS.